Avioliittolain oletuksena on, että puolisoilla on avio-oikeus toistensa omaisuuteen. Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että osapuolten yhteenlaskettu netto-omaisuus jaetaan tasan, jos puolisot eroavat joko avioeron tai kuoleman tilanteessa. Avioehtosopimuksella voidaan poiketa tästä pääsäännöstä sopimalla, mikä ja/tai kenen omaisuus kuuluu avio-oikeuden alaisuuteen vai kuuluuko mikään. Entä miten osituksen esisopimus eroaa avioehtosopimuksesta?
Avioliittolain 41 §:n 1 momentin mukaan osapuolet voivat määrätä, että avio-oikeutta ei ole sellaiseen omaisuuteen, joka jommallakummalla heistä on tai jonka hän myöhemmin saa. Säännös sananmukaisella tulkinnalla tarkoittaa käytännössä sitä, että puolisot voivat määrätä avioehtosopimuksessa vain siitä, ettei kummallakaan heistä ei ole avio-oikeutta tai toisella ei ole avio-oikeutta mihinkään toisen omaisuuteen taikka tiettyyn toisen omaisuuteen. Saman pykälän 2 momentissa säädetään, että muita kuin tässä sanottuja poikkeuksia älköön kihlakumppanien tai puolisoiden välisin sopimuksin tehtäkö siitä, mitä puolisoiden omaisuussuhteista on säädetty. Toisin sanoen avioehtosopimuksen sisällölle on annettu tietyt raamit.
Vallitsevan käytännön perusteella avioehtosopimuksissa voidaan määrätä hyvinkin soveltavasti. Erityisesti lykkäävät ja purkavat ehdot ovat yleisesti sallittuja. Tällöin on kuitenkin mahdollista, että avioehtosopimus muuttuu sisällöltään enemmänkin osituksen esisopimuksen kaltaiseksi sopimukseksi. Esimerkiksi, jos avioehtosopimuksessa määrätään yksityiskohtaisesti siitä, miten ositus tullaan tekemään mahdollisen erotilanteen koittaessa. Avioliittolain tarkoittaman avioehtosopimuksen sisällöstä poikkeaminen ei tarkoita sitä, etteikö sillä olisi silti oikeusvaikutuksia. Oikeusvaikutukset voivat kuitenkin rajautua vain osapuolten keskinäiseen suhteeseen eikä siten välttämättä sido esimerkiksi ensiksi kuolleen puolison perillisiä tai velkojia.
Avioehtosopimus voidaan toimittaa Digi- ja väestötietovirastolle kuukautta ennen avioliittoon vihkimistä. Avioehtosopimus rekisteröidään vasta, kun puolisot on vihitty. Avioehtosopimus edellyttää siis rekisteröintiä, jotta se on voimassa ja sillä olisi oikeusvaikutuksia.
Miten mahdollisesta tulevasta osituksesta voidaan sitten sopia avioliiton aikana, jos avioliittolain 41 §:n 2 momentissa on erityisesti kielletty puolisoiden väliset sopimukset paitsi avioehtosopimukset?
Käytännössä tästä kiellosta poiketaan yleisesti. Syynä tähän on erityisesti oikeustieteessä ja oikeusjärjestyksessämme tunnustettu sopimusautonomia eli lähtökohtana on sopimuksen tekemisen vapaus.
Ositusta koskeva osituksen esisopimus, jota on kutsuttu myös avioeron varalta tehdyksi sopimukseksi tai ositussopimukseksi, on tavallinen. Osituksen esisopimus eroaa avioehtosopimuksesta ensinnäkin siinä, että se on tulevaa avioero-ositusta koskeva sopimus. Näin ollen kuoleman tilanteessa osituksen esisopimus ei ole sitova, mutta avioerotilanteessa sitova.
Avioliittolaissa ei ole säännöstä, joka koskisi osituksen esisopimusta. Tästä syystä osituksen esisopimuksen arviointiin ja tulkintaan käytetään yleisiä sopimusoikeuden periaatteita ja varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain säännöksiä. Osituksen esisopimuksen lähtökohtainen tulkinta ja arviointi on siis eri lähtökohdassa kuin avioehtosopimuksen.
Koska osituksen esisopimuksen sisällöstä, laatimisajankohdasta, rekisteröimisestä, muodosta, todistamisesta tai sopimuksen suhteesta avioehtosopimukseen ei ole avioliittolaissa säännöksiä, voidaan se laatia hyvinkin tahdonvaltaisesti. Käytännössä sopimuksen rajat ovat hyvän tavan vastaisuus. Osituksen esisopimus eroaa siis avioehtosopimuksesta näissäkin tilanteissa. Usein osituksen esisopimus tehdäänkin yksityiskohtaisemmin, ”esinekohtaisesti”, kuin avioehtosopimus, mikä puolestaan tehdään ”oikeussuhteisesti”. Osituksen esisopimuksessa voidaan sopia esimerkiksi esineen käyttöoikeudesta, asumisesta ja muutenkin osituksen sisällöstä, kuten tasingon määrästä, tasinkona annettavasta omaisuudesta, puolisoiden keskinäisestä velkavastuusta tai molempien oikeudesta pitää osituksessa oma omaisuutensa. Osituksen esisopimuksessa voidaan sopia myös lasten asioista, mutta sopimus lasten asioista on vahvistettava lastenvalvojalla.
Osituksen esisopimus on nimensä mukaisesti esisopimus osituksen varalle. Siten lopullisesta osituksesta on erikseen tehtävä oma sopimuksensa. Lopullisessa ositussopimuksessa voidaan kuitenkin todeta, että osituksessa noudatetaan sitä mitä on aikaisemmin esisopimuksessa sovittu. Vaikka osituksen esisopimus onkin esisopimus, sillä on lähtökohtainen sopimusoikeudellinen oikeusvaikutus eli sopimuksen sitovuus.
Osituksen esisopimus voidaan lähtökohtaisesti tehdä milloin tahansa, vaikka tulevasta osituksesta ei olisi tietoakaan. Käytännössä osituksen esisopimuksia tehdään kuitenkin vasta silloin, kun avioero on nähtävissä. Mikäli osituksen esisopimuksen laatimisajankohdasta on kulunut huomattavan pitkä aika itse ositukseen, eikä ositus ollut näköpiirissä, voi sopimuksen sovittelu aktualisoitua. Sopimusten sovittelu on kuitenkin aina poikkeus pääsäännöstä eli sopimuksen sitovuudesta.
Osituksen esisopimuksella on avioehtosopimukseen verrattuna muitakin erityisiä eroavaisuuksia. Osituksen esisopimuksesta ja avioehtosopimuksesta sekä niiden erovaisuuksista kannattaa keskustella juridiikan ammattilaisen kanssa.
Voiko avioehtosopimus sitoa, vaikka avioliittolain 41 §:n 1 momenttia ei ole noudatettu?
Avioehtosopimus tulee tehdä avioliittolain määrämuotoa noudattaen, jotta sillä on laissa tarkoitetut oikeusvaikutukset. Mikäli avioehtosopimusta ei ole laadittu lainmukaisesti, sillä ei ole lähtökohtaisesti minkäänlaisia oikeusvaikutuksia sopimusosapuolten keskinäisessä suhteessa eikä sivullisiin nähden. Korkein oikeus ei ole antanut rekisteröimättömälle avioehtosopimukselle mitään arvoa osituksen sovittelua koskevassa asiassa.
Sopimusoikeudessa vallitsevana periaatteena on se, että sopimuksen nimen sijasta, sen sisällölle voidaan antaa ratkaiseva merkitys. Toisin sanoen puolisoiden valitessa sopimuksen nimeksi avioehtosopimuksen, mutta tosiasiassa sen sisältö, muoto ja muut tekijät ovat enemmänkin ositusta koskeva sopimus, voidaan se tulkita osituksen esisopimukseksi. Sopimuksen osapuolten tarkoitukselle on annettava sopimusten tulkinnassa merkitystä. Tämä on kuitenkin tulkinnanvarainen asia.
Miksi tehdä avioehtosopimus eikä vain osituksen esisopimusta?
Vastaus löytyy jo aikaisemmin kerrotusta. Avioehtosopimus kannattaa tehdä sen takia, että sillä on selvä oikeusvaikutus avio-oikeuteen puolisoiden keskinäisessä suhteessa ja myös sopimuksen ulkopuolisiin nähden. Osituksen esisopimus ei saa samoja oikeusvaikutuksia aikaan, kuin lainmukaisesti laadittu avioehtosopimus. Oikeuskäytäntö on vahvistanut tämän vallitsevaksi oikeustilaksi. Lisäksi avioehtosopimuksen ankaran määrämuodon takia, sen sitovuus on yleisesti varmempaa kuin osituksen esisopimuksen. Avioehtosopimukseen voidaan ottaa monenlaisia sopimusehtoja. Lähtökohtaisesti avioehtosopimusta ei voida pitää pätemättömänä, vaikka sopimuksessa olisikin sovittu osituksen esisopimukseen kuuluvista seikoista.
Toisaalta osituksen esisopimuksessa voidaan sopia huomattavasti joustavammin mahdollisesta tulevasta osituksesta jo avioliiton aikana ja se on tulevan osituksen sitova lähtökohta.
Avioliittolain manifestiseen sävyyn todetaan tässä vaiheessa, että älköön kukaan tehkö oletusta, jossa avioehtoa ei olisi järkevää tehdä, vaikka olisitte varma, ettei avioliittonne pääty eroon. Avioehtosopimus siis kannattaa tehdä, vaikka ajatus ikuisesta avioliitosta olisikin varma. Avioehtosopimus selkeyttää ja siten helpottaa tilannetta, jossa ollaan kriisissä, joko avioeron tai kuoleman takia. Avioehtosopimus on myös toisen välittämistä, jotta epätodennäköistä henkisesti raskasta tilannetta saadaan selkeytettyä. Samoin osituksen esisopimus on kätevä instrumentti epätodennäköisen tai todennäköisen avioeron kannalta. Usein osituksen esisopimuksella voidaan sopia rationaalisemmin omaisuuden jakamisesta, kun ero ei ole kärjistynyt.
